Vakava neuloosi

Muiden diagnoosien lisäksi minulla on tämä krooninen neuloosi. Kertakaikkiaan kamala sairaus. Vuoden mittainen langanostolakkoni päättyi vuoden vaihteessa, ja olen hiplaillut yhtä jos toistakin herkullista vyyhtiä ja kerää… Neulon taukoamatta. Neuloin myös pahimmat uupumukset. Silloin vain pientä ja helppoa, sellaista, missä kädet käyvät, mutta ajatella ei tarvitse. Parittomia villasukkia ja lapasia syntyi läjä ja useampi pipokin. Työn alla on tällä hetkellä myös kaksi viisi isompaa neuletta: ylhäältä alas neulottava villatakki ja paita ja sitten paksu villapaita, poikaipanan ylösalaisinvillis, josta puuttuu enää hihat ja keväänvihreä mohairpaita (inhoan mohairin takkuisuutta, ja siksi työ on levossa nyt).

Onkin hyvin mielenkiintoista huomata omista neulomuksistaan tunnetiloja, jaksamista ja sen sellaista. Tein monta erilaista villasukkaa, sillä toisen samanlaisen tekeminen tuntui pitkään mahdottomalta ajatukselta. Isompaa neuletta tehdessä taas avainasemaan nousee se, miten lanka juoksee puikoilla, miltä se tuntuu ja näyttää ja miltä puikot tuntuvat käsissä. Jossain vaiheessa tietää joko, että en tule tekemään tätä loppuun tai että tämä toimii. Fiilisurheilua välineurheilun lisäksi siis. Kaikenkaikkiaan neulon nyt paljon ohuemmilla langoilla kuin aiemmin, villapaidatkin (sitä paksua lukuunottamatta) neulon 3,5 mm ja 4 mm puikoilla. Lempilanka juuri nyt on Langin Novena, jonka grafiitinharmaasta on syntymässä mahdollinen lempineule (kunhan jaksan tikuttaa sen tylsän helmaosankin loppuun…)

Kissanpennut rakastavat lankojani, ja harva se aamu saan setviä ympäri alakertaa leikityn kerän… Kisuvauvat ovat ihan pian luovutusikäisiä. Savu ja Armas muuttavat naapuriin ja pörröinen Aatos jää meille. Ja kun pennut on vieroitettu, menee Ansa-emo steriloitavaksi. Ansa on erittäin hyvä äiti ja tekee sosiaalisia, kauniita ja fiksuja pentuja, mutta kotikissan elämä on kuitenkin helpompaa ja turvallisempaa leikattuna.

Zen ja samperin vesipumppu

Rönnissä tehtiin viime keväänä putkiremppa ja samalla vaihdettiin ikivanha vesipumppu uuteen. Meillä oli loppukesästä ja pitkin syksyä kaikenlaista vesihaastetta milloin mistäkin syystä. Loppukesästä ja alkusyksystä vanhan rengaskaivon vesi oli vähän väliä lopussa pohjavesien mataluuden ja heikon sadetilanteen takia. Sitten huomattiin ylimmän kaivonrenkaan rapautuneen niin pahasti (tai se tuli vaan tiensä päähän), että kaivoon pääsi sateella pintavettä, mikä saastutti veden juomakelvottomaksi. Olemme siis ahkerasti keränneet kaiken sadeveden talteen ja kärränneet naapurista vettä eläimille ja kaupasta vesitonkkia ihmisten juomavedeksi. Päivittäinen vedenkulutus on pitänyt miettiä huolella. Moniko haluaa suihkuun, pestäänkö yksi vai kaksi koneellista pyykkiä, ja entä tiskit sitten? Kaivo puhdistettiin ja korjattiin loppusyksystä, ja pohjavesikin on vihdoin alkanut nousta. Uusi vesipumppu sen sijaan on pumppaillut itsekseen ja junnannut paikallaan ja nykinyt jo pitkän aikaa. Lopulta heräsin eräänä aamuna siihen, että pumppu käy ja käy ja käy ja käy… Oli ylikuumentunut ja tiltannut mokoma. Siis töpseli irti seinästä ja soitto putkarille. Pumppu tuli kuntoon pariksi päiväksi ja aloitti sitten taas temppuilun. Tänään se kuoli. Kai lopullisesti. Onneksi on takuu ja uusi pumppu tulee pian, mutta mitä tehdään sitä odotellessa?

– Kaivoämpäri. Rakensin pitkästä rimasta, ämpäristä, parista ruuvista ja roudarista kaivoämpärin, siis sellaisen pitkävartisen, jolla saa käsipelillä vettä nostettua. Kaivossa on nyt onneksi paljon vettä, joten kannoin eläimille juomavedet.

– Muuripata ja sauna. Onneksi on muuripata kellarissa. Täytin sen samalla ja tuikkasin tulen alle. Samoin kiitos puulämmitteiselle saunalle, jonka laitoin lämpiämään. Ihmisten peseminen ja astioidenkin onnistuu vatimeiningillä ja onhan siinä sellaista vanhanajan tunnelmaakin (hehe).

– Vessan huuhtelu käy onneksi kaatovedelläkin, siispä kymmenen litran tonkka pytyn viereen.

Että sillai kauheen hyvin on asiat. Sitä vaan mietin, että miksi pumpun kuolemat ja sen sellaiset tapahtuvat silloin kun on yksin kotona, kuumeessa (tosin eilen olin enemmän kuumeessa) ja olisi muutakin tekemistä.

No ehkä siksi, että ZEN. Vesihaasteen voi ottaa hidastamisharjoituksena. Se että keskittyy kantamaan vettä, peseytymään rauhassa keskellä päivää lämmitetyssä saunassa ja miettimään omaa vedenkulutustaan hidastaa ja rauhoittaa päivän, joka olisi ehkä lähtenyt  liian kierroksilla muutoin etenemään.

Otan tämän metsäpolkuna. Koska kuten päälääkärini sanoi, on parempi kulkea elämänsä alkupisteestä loppupistettä kohti kierrellen ja kaarrellen metsäpolkuja, tutkien sivuteitä ja kiipeillen kallioilla, kuin paahtaa moottoritietä täysillä eteenpäin.

Karsi, hidasta, muuta, muutu.

Kirjoitin viime syksynä uupumuksestani, joka vyöryikin sitten melkoisella voimalla pahemmaksi. Juuri nyt taaksepäin ajatellessa, koko syksy on mielessäni yhtä paksua, harmaata puuroa, josta en oikeastaan muista montaakaan asiaa. Olen myös pyöritellyt mielessäni, kannattaako uupumuksesta ja ahdistuksesta kirjoittaa ja saako se minut näyttämään heikolta ja epäonnistuneelta. Kirjoitan, koska se tuntuu oikealta.

Lokakuussa ahdistus ja pelkokohtaukset alkoivat olla niin pahoja, että linnoittauduin kotiin ja vietin pitkiä aikoja sohvalla peiton ja koirien alla seinää tuijottaen, nukkuen, itkien ja peläten. Tsemppasin hulluna lasten kanssa aina viikon ja kun tuli perjantai ja lapset menivät isänsä luo, romahdin mytyksi.

Luin juuri jostain, että kun ihmisellä on akuutti kriisitilanne, lakkaa järjellä ajatteleminen. Totta. Menin tunteen ja primitiivisten vaistojen sekä velvollisuudentunteen voimalla eteenpäin. Hoidin eläimet ja ajattelin, että ne ansaitsisivat paremman kodin, koska olen niin vajavainen ja pystyn huolehtimaan vain jokaisen perustarpeista. Olin valmis luopumaan jokaisesta. Ajattelin, että lapseni kärsivät valtavasti, koska olen tsemppaamisestani huolimatta aina väsynyt ja kireä ja rahaton. Ajattelin etten selviä talostani, veloistani, arjestani ylipäätään. Työnsin kaikki ihmiset kauemmaksi, myös kaikkein rakkaimmat, sillä ajattelin, että kukaan ei jaksa kuunnella tai auttaa, koska jokaisella on omatkin murheet hoidettavana. Mainitsin joskus ääneen olevani lopen uupunut, mutta koska minä en ole se joka oikeasti uupuu, tunsin itseni typeräksi marisijaksi. Lisäksi ajattelin, että itsepä olen elämäni tällaiseen solmuun saattanut. Olen epäonnistunut ihmisenä, puolisona, yrittäjänä, äitinä ja kokonaan.

Unihäiriöni pahenivat entisestään, ja nukuin katkonaisesti muutaman tunnin yössä. Poukkoilin, panikoin, sekoilin ja jossain vaiheessa aamuyöllä siirryin sohvalle torkkumaan. Univaje pahentaa kaikkea ja aiheuttaa aistiharhoja. Oikeastaan vasta kehoni pettäminen sai minut oikeasti hätääntymään. Olin fyysisestikin niin lopussa, että portaiden nouseminen ja pihan poikki käveleminen olivat valtavia saavutuksia. Sydämeni hakkasi epätahtia, ja pulssi huiteli liian korkealla aamusta iltaan. Verensokeri heitteli miten sattuu ja päänsärky piinasi päivittäin. Aloin pelätä kaupassa käymistä ja kaikkea ihmisten ilmoilla liikkumista. Pelkäsin nukahtavani rattiin ja pelkäsin kasvoni tunnistavia, tuijottavia ihmisiä. Hyperventilaatio- ja paniikkikohtaukset alkoivat ilmestyä varoittamatta.

Sitten tapahtui kaksi asiaa.

1. Kauas työntämäni rakas ilmoitti tekstiviestillä (koska en vastannut puhelimeen) tulevansa hoitamaan minua ja eläimiä, halusin tai en. Ja tuli.

2. Syöpäkontrollissa avauduin lääkärille, joka passitti minut pikalähetteellä psykiatrian polille.

Tunsin oloni alkoholistiksi, joka lopulta myöntää itselleen olevansa alkoholisti. Nolotti puhua ja kertoa. Nolotti olla heikko. Opettelin ja opettelen molempia. Kotona olen saanut osakseni sellaista huolenpitoa ja rakkautta, jollaista en ole koskaan kokenut. Olen opetellut luottamaan, ottamaan vastaan ja hyväksymään. Terveudenhuollon puolella olen saanut (kerrankin ja vihdoinkin) apua, ymmärrystä, hoitoa, neuvoja ja tukea. Helpottavinta oli, kun lääkäri sanoi, että ” Ei sinulla selvästikään mitään mielen sairautta ole, vaan vakava uupumus”. En siis ole hullu, vaan olen käyttänyt voimavarani loppuun jo ajat sitten, vähän niinkuin ihmiskunta on vuosittain käyttänyt maapallon luonnonvarat jo lokakuussa ja sitten mennään jollain, mitä ei oikeasti edes ole.

Nyt, kohta kolme kuukautta myöhemmin en ole kokenut ihmeparantumista, mutta arvelen selvinneeni pahimman yli ja olevani nyt matkalla kohti kokonaisempaa, eheämpää minää. Vasta ihan siinä lähtöviivalla, mutta matkalla kuitenkin.

Edessä on terapiaa ja asioiden opettelemista uusiksi. Toimintamallien ja omien roolien muokkaamista. Hitaita prosesseja jokainen.

Olen aloittanut uuden opettelun laittamalla arkeni uuteen järjestykseen. Teen töitä vain joka toinen viikko, ja silloinkin laatimani lukujärjestyksen mukaan. Jätän työt työhuoneelle, enkä vie niitä illalla mukanani kotiin. Kotona olen läsnä rakkaimmilleni ja itselleni. Hoidan ja lääkitsen kehoani sisäisesti. Keskityn päivittäin tekemään vähemmän, karsimaan ja hidastamaan. Huomaamaan oleellisen. Jättämään muun ulkopuolelle. Opettelen antamaan itselleni luvan levätä. Ilman lepoa ei ole luovuutta.

Kompastelen ja takkuilen jatkuvasti. Otan takapakkia eteenpäin suuntautuneiden askelten perään. Siinäkin on hyväksymistä. Tahtotila minulla kuitenkin on, ja se on vahva.

Koitan myös jakaa kaiken oppimani, josko siitä vaikka olisi apua jollekin toiselle sinnikkäälle, joka ei anna itselleen lupaa olla lopussa.

(Hetken ajattelin, etten sittenkään julkaise tätä tekstiä, mutta teen sen kuitenkin. Koska opettelen, koska muutun.)