Kirjoitin viime syksynä uupumuksestani, joka vyöryikin sitten melkoisella voimalla pahemmaksi. Juuri nyt taaksepäin ajatellessa, koko syksy on mielessäni yhtä paksua, harmaata puuroa, josta en oikeastaan muista montaakaan asiaa. Olen myös pyöritellyt mielessäni, kannattaako uupumuksesta ja ahdistuksesta kirjoittaa ja saako se minut näyttämään heikolta ja epäonnistuneelta. Kirjoitan, koska se tuntuu oikealta.
Lokakuussa ahdistus ja pelkokohtaukset alkoivat olla niin pahoja, että linnoittauduin kotiin ja vietin pitkiä aikoja sohvalla peiton ja koirien alla seinää tuijottaen, nukkuen, itkien ja peläten. Tsemppasin hulluna lasten kanssa aina viikon ja kun tuli perjantai ja lapset menivät isänsä luo, romahdin mytyksi.
Luin juuri jostain, että kun ihmisellä on akuutti kriisitilanne, lakkaa järjellä ajatteleminen. Totta. Menin tunteen ja primitiivisten vaistojen sekä velvollisuudentunteen voimalla eteenpäin. Hoidin eläimet ja ajattelin, että ne ansaitsisivat paremman kodin, koska olen niin vajavainen ja pystyn huolehtimaan vain jokaisen perustarpeista. Olin valmis luopumaan jokaisesta. Ajattelin, että lapseni kärsivät valtavasti, koska olen tsemppaamisestani huolimatta aina väsynyt ja kireä ja rahaton. Ajattelin etten selviä talostani, veloistani, arjestani ylipäätään. Työnsin kaikki ihmiset kauemmaksi, myös kaikkein rakkaimmat, sillä ajattelin, että kukaan ei jaksa kuunnella tai auttaa, koska jokaisella on omatkin murheet hoidettavana. Mainitsin joskus ääneen olevani lopen uupunut, mutta koska minä en ole se joka oikeasti uupuu, tunsin itseni typeräksi marisijaksi. Lisäksi ajattelin, että itsepä olen elämäni tällaiseen solmuun saattanut. Olen epäonnistunut ihmisenä, puolisona, yrittäjänä, äitinä ja kokonaan.
Unihäiriöni pahenivat entisestään, ja nukuin katkonaisesti muutaman tunnin yössä. Poukkoilin, panikoin, sekoilin ja jossain vaiheessa aamuyöllä siirryin sohvalle torkkumaan. Univaje pahentaa kaikkea ja aiheuttaa aistiharhoja. Oikeastaan vasta kehoni pettäminen sai minut oikeasti hätääntymään. Olin fyysisestikin niin lopussa, että portaiden nouseminen ja pihan poikki käveleminen olivat valtavia saavutuksia. Sydämeni hakkasi epätahtia, ja pulssi huiteli liian korkealla aamusta iltaan. Verensokeri heitteli miten sattuu ja päänsärky piinasi päivittäin. Aloin pelätä kaupassa käymistä ja kaikkea ihmisten ilmoilla liikkumista. Pelkäsin nukahtavani rattiin ja pelkäsin kasvoni tunnistavia, tuijottavia ihmisiä. Hyperventilaatio- ja paniikkikohtaukset alkoivat ilmestyä varoittamatta.
Sitten tapahtui kaksi asiaa.
1. Kauas työntämäni rakas ilmoitti tekstiviestillä (koska en vastannut puhelimeen) tulevansa hoitamaan minua ja eläimiä, halusin tai en. Ja tuli.
2. Syöpäkontrollissa avauduin lääkärille, joka passitti minut pikalähetteellä psykiatrian polille.
Tunsin oloni alkoholistiksi, joka lopulta myöntää itselleen olevansa alkoholisti. Nolotti puhua ja kertoa. Nolotti olla heikko. Opettelin ja opettelen molempia. Kotona olen saanut osakseni sellaista huolenpitoa ja rakkautta, jollaista en ole koskaan kokenut. Olen opetellut luottamaan, ottamaan vastaan ja hyväksymään. Terveudenhuollon puolella olen saanut (kerrankin ja vihdoinkin) apua, ymmärrystä, hoitoa, neuvoja ja tukea. Helpottavinta oli, kun lääkäri sanoi, että ” Ei sinulla selvästikään mitään mielen sairautta ole, vaan vakava uupumus”. En siis ole hullu, vaan olen käyttänyt voimavarani loppuun jo ajat sitten, vähän niinkuin ihmiskunta on vuosittain käyttänyt maapallon luonnonvarat jo lokakuussa ja sitten mennään jollain, mitä ei oikeasti edes ole.
Nyt, kohta kolme kuukautta myöhemmin en ole kokenut ihmeparantumista, mutta arvelen selvinneeni pahimman yli ja olevani nyt matkalla kohti kokonaisempaa, eheämpää minää. Vasta ihan siinä lähtöviivalla, mutta matkalla kuitenkin.
Edessä on terapiaa ja asioiden opettelemista uusiksi. Toimintamallien ja omien roolien muokkaamista. Hitaita prosesseja jokainen.
Olen aloittanut uuden opettelun laittamalla arkeni uuteen järjestykseen. Teen töitä vain joka toinen viikko, ja silloinkin laatimani lukujärjestyksen mukaan. Jätän työt työhuoneelle, enkä vie niitä illalla mukanani kotiin. Kotona olen läsnä rakkaimmilleni ja itselleni. Hoidan ja lääkitsen kehoani sisäisesti. Keskityn päivittäin tekemään vähemmän, karsimaan ja hidastamaan. Huomaamaan oleellisen. Jättämään muun ulkopuolelle. Opettelen antamaan itselleni luvan levätä. Ilman lepoa ei ole luovuutta.
Kompastelen ja takkuilen jatkuvasti. Otan takapakkia eteenpäin suuntautuneiden askelten perään. Siinäkin on hyväksymistä. Tahtotila minulla kuitenkin on, ja se on vahva.
Koitan myös jakaa kaiken oppimani, josko siitä vaikka olisi apua jollekin toiselle sinnikkäälle, joka ei anna itselleen lupaa olla lopussa.
(Hetken ajattelin, etten sittenkään julkaise tätä tekstiä, mutta teen sen kuitenkin. Koska opettelen, koska muutun.)
Rönnin tila 