Rönnin kesä kuvina

Nautin tästä kesästä suunnattomasti. Pääasiassa olimme kotosalla Rönnin remonttien parissa, mutta teimme pari pientä retkeäkin. Ikimuistoinen oli matka Bengtskärin majakalle, missä yövyimme, saunoimme kuutamossa, hyppelimme kallioilla ja ihmettelimme maailmaa. Päätimme palata tuolle pienelle kallioluodolle heti ensi kesänä. Luulen, että kappale sydäntäni jäi kallionkoloon.

Kesään on kuulunut myös erään pojan murtunut käsi, hautova kana, synttärikakkua, kesäjuhlia, kyläilyä ystävien luona, iltauinteja, kissanpentuja (ja niiden luovuttamista uusiin koteihin), paljon, paljon maalaamista (koska kesätehtävät), upeita auringonlaskuja, keittiön lattian korjausta, pihaton tyhjennystä, aitausten korjaamista ja sen sellaista pientä. Kertakaikkiaan nautinnollinen kesä.

 

Maalasin.

Minua on kauan riivannut maalauskammo. Koska en ole pitkään aikaan maalannut, koska pelkään että en saa kankaalle sitä mitä pääni näkee, koska pelkään etten osaa. Eräänä iltana istahdin muina naisina maalaustelineen eteen, tartuin öljyväreihin ja maalasin. Annoin mennä vaan, annoin kankaalle tulla kuvia päästäni sen ihmeemmin suunnittelematta tai pohtimatta. Tuli kaksi tyttöä. Ja flow. Meni melkein koko yö siinä. Ja pelko katosi. Tilalle tuli helpotus ja ilo, sitten ärsyyntyminen omaan tekemiseen. Haluan saada kankaalle jotain muuta kuin mitä sille nyt tulee. Haluan oppia enemmän, haluan nähdä paremmin, haluan tehdä kuvia jotka tuntuvat. Juu, siksi opiskelen. Pitää muistuttaa itseään.

Yöjalassa

  

Rönnin kaikkien rakennusten katot, rännit ja ovet ovat vihreitä. Hieman eri sävyisiä, vaihdellen myrkynvihreästä kirkkaamman vihreään, mutta siis vihreitä. Sipoolainen tapa näyttää olevan, sillä vihreitä ovia tulee vastaan siellä täällä (tai sitten paikallisesta rautakaupasta on vihreää maalia saanut aikanaan halvalla…)

Vihreä katto punamultaisessa talossa vielä jotenkin menettelee, tai ovet menisivät jos katot olisivat vaikka mustia. Minulla kuitenkin on lähes pakkomielteinen kuva päässäni mustista ovista. Punamultaisessa rakennuksessa valkoiset pielet ja mustat ovet tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta. (Paitsi asuinrakennuksessa voisi olla vaikka siniharmaa ovi, mutta kun ei voi, koska kaikki VIHREÄ.)

Pidän siis vihreästä. En vaan tässä määrin. Niinpä aikani ovia tuijoteltuani marssin maalikauppaan ostamaan pöntön mustaa öljymaalia (Öljymaali on ainoa oikea valinta ennestään öljymaalattuihin pintoihin.)

Ehti tulla ilta, ennenkuin pääsin maalaushommiin ja äkillisen tarmonpuuskan vallassa tartuin myös sorkkarautaan. Rönnin ulko-ovi kun on jossain vaiheessa paneloitu (ehkä 60-luvun lopulla), ja hilseilevän maalin lisäksi kyytiä sai päälimmäinen paneelipinta. Alta löytyi tervapaperi ja sen alta maalaamaton puupinta. Sievä kolmepeilinen ovi siis. Järkisyistähän ovea tietenkin on lisäeristetty, eikä purkamisessa siinä mielessä ollut tolkun hiventäkään, mutta hei, aina ei tarvitse ollakaan. (Laitan talveksi kuistin puolelle paksun oviverhon lisäeristeeksi.) Teräsharjaa ja -lastaa hieman ovelle näytettyäni ja nytpttyäni loput naulat (en pakkeloinut reikiä), maalasin pinnan mustaksi. Ai sentään, kuinka tyydyttävä iltapuhde.

Sängyssä peiton alla nuuhkin sitten vienoa öljymaalin tuoksua ja luin Katja Ketun Kätilöä. Karmistuttavan koukuttava kirja. Roisi, lihallinen, ahdistava, kammottava ja todella hieno kirja. Nukahdin. Sitten heräsin. Kello oli 03.50. Ihmettelin aikani ja yritin nukahtaa. Lopulta napsautin lukuvalon päälle ja tartuin kirjaan. Luin siltä seisomalta makaamalta koko opuksen ja lopettaessani kello oli kuusi. Päässäni velloi väkevä tarina, ihmiskohtalot ja sodan epäoikeudenmukaisuus. Ulkona leijui aikaisen aamun usva, lauma laidunsi tyytyväisenä omenapuiden alla ja Rauha-kukko aloitti aamukiekaisujaan. Arkiaamuna olisin noussut ja aloittanut päivän. Nyt nousin vain tehdäkseni voileipiä ja palatakseni petiin. Makoisat unet sainkin ja nyt tässä ihmettelen, että mihin se aamupäivä oikein katosi.