Kaalilaatikko, jota lapsena vihasin

Lapsena inhosin, suorastaan vihasin kaalia (no okei, myös kaikkia muita kypsennettyjä kasviksia perunaa lukuun ottamatta). Kaalilaatikko, tuo kammottava perinneherkku sai minut ekaluokkalaisena 80-luvun alussa itkemään koulun ruokalan pöydässä, koska en vain pystynyt nielemään palaakaan ja pelkkä hajukin oksetti.

Olin muutenkin järjettömän nirso lapsi. Poimin risotosta kaikki vihannekset lautasen reunalle, söin makkarakeitosta vain nakit ja perunat ja olin pyörtyä, kun haistoin äidin uunissa hauduttaman kukkakaaligratiinin. Porsaankyljysten ihrareunukset piti tarkkaan sahata pois ja kala kelpasi vain ruodottomana ja nahattomana. Olen myöhemmin moneen otteeseen miettinyt tätä, sillä rakastan ruokaa ja kokkaamista. Teen kasvisruokaa monta kertaa viikossa ja mikä erikoisinta (ja ihaninta), omat lapseni eivät ole nirsoja, vaan melkoisia kulinaristeja joille maistuu monenlainen ruoka.

Omassa lapsuudessani tehtiin aika perinteistä suomalaista kotiruokaa ja ainakin meidän perheessä syötiin todella paljon lihaa. Makaronilaatikkoa, perunaa ja porsasta, lihapataa, ossobuccoa ja sen sellaista, mutta äitini valmisti myös paljon sisäelimiä, kuten maksaa, sydäntä ja kieltä. Lisukkeena oli yleensä keitettyjä perunoita tai makaronia (sitä ihan tavallista). Riisi oli väljää ja mautonta, sellaista kalpeaa ja irtonaista. Mausteena suola ja valkopippuri. Kana keitettiin kokonaisena, jolloin siitä tuli pehmeää ja harmaata. Keitinliemestä tehtiin kirkas ”keitto”, jonka kanssa tarjoiltiin pientä tähtimakaronia. Olen myös ensimmäistä einessukupolvea: valmis maksalaatikko, veriletut ja makaronilaatikko olivat lasten lounasta. Salaatti oli kiinankaalia, kurkkua ja tomaattia. Toisaalta kaupoissa oli aina lihatiski, missä kauppias leikkasi makkarasiivut ja punnitsi lihat. Ennen kuin jauheliha oli tavallisempaa lihatiskissä, muistan äidin jauhaneen lihan lihamyllyllä kotona.

Äiti myös leipoi paljon ja parasta oli tulla koulusta kotiin tuoreen leivän tuoksuun. Erityisesti jos sattui olemaan Aku Ankan ilmestymispäivä. Myöhemmin kahdeksankymmentäluvun puolivälin jälkeen äiti leipoi itse kaikki leivät ja pullat, sillä isällä todettiin laktoosi-intoleranssi, mikä oli silloin vielä kummallinen ja harvinainen juttu, ja muistan äidin tuskastuneen tuoteseloisteisiin, joissa aina oli laktoosia, maitoa tai maitoproteiinia. Oli siinä kyllä totuttelemista, että pullakin leivottiin veteen, hylatuotteet ja laktoosipillerit tulivat vasta paljon myöhemmin.

Muistan toki myös hyviä ruokia: jauhelihatäytteiset uuniletut, lohipiirakan, grillatut kerrosvoileivät ja tietenkin jauhelihakastikkeen. Puurostakin tykkäsin, ja tykkään edelleen, siitä huolimatta, että meillä syötiin puuroa tai velliä joka aamu. Lapsena parasta oli Suklismanna, jota sai kyllä vain harvoin. Sunnuntaiaamuisin meillä keitettiin aina kananmunia, jotka viipaloitiin legendaarisella munamankelilla ja leviteltiin leivän päälle. Aikuiset laittoivat muniensa päälle silliä tai anjovista ja me lapset majoneesia ja suolaa. Meillä syötiin yhdessä joka päivä, ja se on tapa, josta en omassa perheessänikään koskaan luovu.

Palatakseni kaalilaatikkoon: siitä huolimatta, että teen itse hyvin erilaista ruokaa, kuin äitini lapsuudessani, teen kaalilaatikon melko perinteiseen tyyliin ja rakastan sitä!

Rönnin kaalilaatikko:

Tarvitaan: kaali, ohra-riisiseosta, voita, kalkkunajauhelihaa (tai nautaa tai sikaa tai vaikka soijarouhetta), sipulia, siirappia, suolaa, mustapippuria, meiramia,  2 dl kermaa, kasvisliemikuutio

Silppua kaali ohueksi suikaleeksi ja hauduta pannulla voissa ja oliiviöljyssä, kunnes se on pehmeää ja kuullottunutta. Itse lisään jo tässä vaiheessa hieman siirappia ja suolaa.  Keitä samalla ohra-riisiseos kasvisliemikuution kanssa, kuullota sipuli ja paista kalkkunajauheliha/muu jauheliha/soijarouhe. Mausta mustapippurilla, suolalla ja meiramilla. Sekoita kaali, jauheliha ja riisi-ohraseos uunivuuassa. Kaada päälle kerma ja anna sen valua kaikkialle. Pinnalle vielä hieman siirappia ja sitten uuniin. Paista 175°C tunnista puoleentoista. (kun pinta on kauniin ruskea, mutta ei kärventynyt, on laatikko valmista syötäväksi).

Puolukkasurvos syntyy helposti tuoreista tai pakastepuolukoista ja ripauksesta sokeria.

Oma kaalilaatikkoni on hieman sovellettu versio, ja perinteisemmän löydät esimerkiksi Aurinko ja Kuu-blogin Priscalta!

Summa summarum, nirsosta lapsesta tuli lopulta kasvisten rakastaja, mutta lihasta taisin saada tarpeekseni lapsuudessa…

Parittomien villasukkien nainen

Neulon mielelläni villasukkia. Villasukka on helppo ja selkeä, vaihe vaiheelta etenevä projekti, joka kekimäärin tulee nopeasti valmiiksi ja jolle on aina käyttöä (etenkin vanhassa puutalossa) ja ennen kaikkea se ei vaadi ajattelukapasiteettia, joten samalla voi katsoa leffaa tai miettiä ihan muuta. Paitsi että olen ongelmaneuloja. Teen aina yhden samanlaisen sukan. Seuraavasta tulee erilainen, koska kahden samanlaisen neulominen vaan nyt on ihan mahdotonta mielenlaadulleni, joka keksiii neuloessa jo seitsemän uutta neulottavaa. Tai olen minä sukkaparejakin neulonut, mutta hirmu paljon enemmän näitä paripuolia. Olenkin ajatellut, että teen samanlaisia erilaisia sukkia kokonaisen korillisen, ja sieltä voi aina poimia jalkaansa sopivasti eriparisen sukkaparin.

Päätteleminenkin on tuskastuttavaa, ja siksi näitä lähes valmiita sukkaparkoja tursuaa jokaisesta neulekorista… Toisaalta kissat viihtyvät niiden kanssa. Neulekorit ovat aina varattuja ja keskeneräiset neuleet kamalan karvaisia…

Kesällä neuloin ohuemmasta lanagasta kahtakin sukkaparia. Viininpunaista paria Lempi -sukkalangasta ja vihreää Ilun Sukkilusta. Kumpikin pari on MELKEIN valmis. Viininpunaisten kanssa vaan kävi semmoinen vahinko, että jätin valmiin sukan kotiin ja matkalla neuloessani unohdin sen kotona odottavan sukan varren mitan. Toisesta tuli sitten vajaa… Puran sen (tapojeni vastaisesti) ja jatkan vartta, koska yli kymmenen sentin heitto taitaa olla vähän liikaa.

Villasukkia rakastaa myös Elsa. Espanjalaisella pieteetillä hän mussuttaa sukka-aarrettaan piilossa ja palauttaa aarteen vastentahtoisesti märkänä ja yleensä suurilla ilmastointiaukoilla varustettuna… Elsa ei kyllä pane pahakseen parittomuutta. Villasukkien lisäksi tämä maailman veikein koira kanniskelee muitakin vaatteita ja bravuuri suoritetaan joka aamu: Elsa kantaa vielä peiton alla venyttelevälle ihmiselle paidan, housut ja sukatkin. Hoputtaa kai nousemaan ja lähtemään aamu-ulkoilulle.

Villasukkakausi on alkamassa ja sukkia hyppää puikoille tämän tästä. Kaikeksi onneksi myös pipot ovat pian tarpeen, pipoja kun voi tehdä aina vain yhden samanlaisen ihan huoletta.

Omenaa, puolukkaa ja ripaus vaniljaa

Puolukoita on meillä metsä pullollaan, mutta kuitenkin jotenkin aika niin kortilla kaiken muun tekemisen kanssa, että olen tyytyväinen jos saan edes pikkuisen puolukkaa pakastettavaksi ja hillottavaksi. Rakastan puolukoita yli kaiken, ja niitä kuluu talven mittaan etenkin aamusmoothieihin. Oma omppusato on tänä vuonna aika lailla pilallinen, joten ne pahaiset omenat, mitkä omista puistamme saadaan, syödään sellaisinaan tai leivotaan piirakaksi. Rupisemmat kelpaavat possulle. Omppuja on siis hankittava kaupasta, jotta hillokattilat saadaan tulille.

Oma lempparini on vaaleanpunainen omenasose, jossa on ropaus puolukkaa mukana. Se tehdään näin:

Kuori ja pilko kattilaan kilo omppuja. Lisää tilkka vettä (ehkä vajaa desi) ja kaada päälle makusi mukaan hillosokeria (itse laitan aika hillitysti). Keitä omput pehmeiksi ja lisää jossain välissä desi puolukoita. Raaputa vaniljatankoa mausteeksi. Soseuta puolukat ja omput hellästi perunasurvimella tai puunuijalla. Purkita sose kuumana huolellisesti pestyihin (ja kuumennettuihin) purkkeihin.

Itse askartelen vielä kivat etiketit omaksi iloksi, mutta myös siksi, että annan mielelläni omatekoisia hilloja lahjaksi ja tuliaisiksi.