Talo joka muutti kaiken ja antoi enemmän kuin uskalsin unelmoida

Raflaava otsikko, mutta totta se on. Talo on Ratula. Ensimmäinen oma taloni, torppa, joka sai henkeni salpautumaan ja mieleni hihkumaan ensinäkemältä.

”Sen kun ostat, mutta mä en halua olla sen kanssa missään tekemisissä” -sanoi silloinen aviomieheni. Ja minä ostin. Neuvottelin lainan, tein kaupat ja olin onnellisempi kuin koskaan. Olin vuoden päivät haaveillut ja harrastanut vanhojen talojen metsästystä kesäpaikaksi netissä. Kävin katsomassa useampaa vanhusta, mutta vasta Ratulan pihassa, helmikuisena lumettomana talvipäivänä tiesin tulleeni perille.

Neljän vuoden ajan Ratula oli minulle mielenrauhan ja rauhoittumisen paikka, itsenäistymisen ja rohkeuden paikka. Pelkkä Ratulan ajatteleminen sai mieleni tyyneksi tilanteessa kuin tilanteessa.

Niin vanhassa paikassa on aivan erikoislaatuinen energia. Nykyinen talo on rakennettu 1888, mutta samalla paikalla on ollut asumus jo 1700-luvun puolivälissä. Se energia saa lapset ja aikuiset rentoutumaan ja ajan katoamaan.  Ratulan vuosina minä opettelin remontoimaan vanhaa taloa, tein kirjan ja kaksi kautta itse käsikirjoittamaani TV-ohjelmaa. Nautin yksinkertaisista asioista, veden kantamisesta, uunien lämmittämisestä, hiljaisuudesta. Tärkeimpänä kaikista, ymmärsin Ratulassa, että haluan asua maalla.

Kun päätin luopua torpasta toteuttaakseni unelman ympärivuotisesta maalla asumisesta, antoi Ratula minulle maailmankaikkeuden parhaan läksiäislahjan. Ystävän, joka on minulle kuin kadoksissa ollut kaksonen. Tapasimme pankissa kauppakirjan allekirjoitustilaisuudessa. Vanha ja uusi emäntä. Ei sitä taloa myydessä usein tapaa kaksostaan, eihän? Mikä onni että minä tapasin.

Syyslomalla olin lasten kanssa Ratulassa kylässä. Kaikki näyttää samalta, vaikka eriltä. Jokainen lattian narahdus on tuttu ja pihan poikki löytää pilkkopimeässäkin. Aamulla kahvia keittäessä vielä hiljaisessa talossa tajusin, että nyt minä asun näin. Että Rönni on uusi Ratulani, paikka jossa on rauha ja lämpö. Että saan katsella samankaltaista peltomaisemaa joka päivä ja kuunnella vanhan talon narahduksia. Saan olla ihan joka päivä juuri niin, kuin vuosia sitten haaveilin. Tuntui siltä, että Ratula myhäili siinä ympärilläni, hymyili ja silitti päätäni lempeästi.

Kiitos rakkaat M ja K (ja I ja O) siitä että olette ja että saimme viettää kanssanne unohtumattomat syyspäivät meille kaikille merkityksellisessä ja rakkaassa paikassa!

Lankavaraston siivouspäivä

Intohimoisella neulojalla on yleensä aika valtava lankavarasto. Niin minullakin. Olohuoneessa kolme vanhaa matkalaukullista pullistelee väreittäin varastoituja lankoja ja sohvan takana on vielä valtava verkkokori tulvillaan sekalaisia lankoja ja keskeneräisiä projekteja. Eikä siinä vielä ole ihan kaikki, sängyn alla majailee vielä kaksi korillista pikkukeriä. Aika ajoin langat on pakko setviä ja lajitella, jotta pysyy edes jotenkin kärryillä. Vuoden takainen lankalakko on vähentänyt varastoja, ja se helpotaa tällä kertaa lankojen läpikäymistä.

Olen huomannut oman neulomistapani muuttuneen vuosien varrella melko radikaalistikin. Aiemmin ostin yksittäisiä keriä ja vyyhtejä ja neuloin kirjavia, raidallisia ja värikkäitä neulomuksia. Nykyään ostan kerralla lankaa koko neuletta varten ja paljon ohuempaa kuin aiemmin. 3,5 mm ja 4 mm puikot villatakkia neuloessa ovat kaapanneet vallan 5 mm-7 mm puikoilta, jolloin lankavarastokin on kummasti ohentunut.

Pahinta on, jos käy niin, että keskeneräinen neulomus jää pitkäksi aikaa koriin makoilemaan (tyyliin vuodeksi…) ja sen langat menevätkin jonkin muun äkillisen inspiraation neulomiseen kokonaan tai osittain… Jotkut UFOt jäävät ikuisesti kesken, mutta toisiin saatan palata pitkänkin ajan päästä. Hihat ja peukalot tuntuvat olevan ikuinen keskeneräisyyden huipentuma. En käsitä, miksi hiojen neulominen onkin muka niin ärsyttävää hommaa. Erityisesti ylhäältä alas neulottuihin paitoihin, jolloin koko työ pyörii sylissä ja vetää neulottavan hihan kierteelle. Myös kaarrokeneuleet tuppaavat jäämään vaiheeseen, jossa vartalo on neulottu kainaloihin saakka ja toinen hiha melkein valmiiksi. Yhdistämiseen tarvitaan kuitenkin kaksi hihaa…

Lankavarastoni näyttävät muodostuvan tietyistä väreistä. Mustia ja erilaisia harmaita on paljon, samoin kuin loputon varasto rakastamiani vihreitä. Kolmannen paikan vievät yllättäen keltaiset ja oranssit. Siniset uupuvat melkein tyystin, eikä punaisia, valkoisia tai ruskeitakaan ole kuin pari kerää. Viimeaikoina myös luonnonväriset langat ovat vallanneet tilaa koreissani.

Olen siis impulsiivinen katkoneuloja. Inspiroidun jatkuvasti uusista jutuista ja ideoita putkahtelee päähän niin paljon, että kaikkea on mahdotonta saada toteutettua. Olen myös huomannut, että neulominen prosessina on minulle tärkeämpää, kuin valmistuva työ. Joskus oikein harmittaa, kun neule valmistuu. Friikkiä. Neulominen on välineurheilua. Puikkojen pitää tuntua hyviltä käsissä ja luistaa sopivasti, mutta ei liikaa. Käytän puupuikkoja, koska metallin kilinä saa korvani raksumaan ja paukkumaan (karmeaa). Langat ovat muutamaa sukkalankapoikkeusta lukuunottamatta aina luonnonkuituisia. Pidän ihan perusvillasta, merinovillasta ja alpakasta. Myös silkkisekoitteet menevät, mutta pelkkä silkki on liian liukasta ja löysää neulottavaa. Pellava, hamppu ja nokkonen tuntuvat liian karkeilta ja kovilta. Puuvillaa en myöskään tykkää neuloa, se on säikeistä ja lötköä. Pidän pehmeistä ja murretuista väreistä, joissa on pientä eloa. Olen myös huomannut, että ison neuletyön valmiiksisaamiseksi pitää kaikkien osasten olla kohdillaan: puikot, lanka, väri ja malli. Liian usein alkaa jo puolivälissä (tai aiemminkin) tuntua siltä, että tämä ei nyt vaan toimi. Silloin kannattaa ronskisti purkaa koko läjä ja aloittaa uudelleen.

 

 

 

 

Huomenta Rönni!

Aamut Rönnissä alkavat aina eläinten ruokinnalla. Ensin koirat ovesta pihalle, sitten possulle puuro vatiin ja haalari päälle. Saappaat odottavat lasikuistilla (ja ovat muuten käytetyimmät jalkineeni tätä nykyä). Ulko-ovella pitää yleensä päästää joku kissoista vielä ulos tai sisään. Hevoset jonottavat portilla aamiaista ja tervehtivät hörisemällä. Joka aamu tervehdin jokaisen ja toivotan hyvät huomenet. Tänä aamuna jäin hetkeksi portaille ihailemaan uskomattoman kaunista, huuruista ja usvaista maisemaa. Silloin kun työskentelen kotoa käsin, ehtii aamu valjeta, mutta päivinä, joina lasten on ehdittävä kouluun, hoidan aamurutiinit pimeässä.

Ensin jaan hevosille heinää useampaan kasaan. Nyt syksyllä lampaat ovat sisällä, ja saavat heinät kaukaloon. Tässä vaiheessa Bruno huutelee jo äänekkäästi puuroaan, mutta vien vielä kanoille rehun ja vettä. Näin pakkasaamuina otan kanoille sisältä isoon limupulloon lämmintä vettä, jotta se pysyy sulana. Maatiaiskanat eivät ole pikkupakkasesta moksiskaan, vaan viettävät edelleen päivänsä ulkotarhassa. Nyt alkaa kuitenkin olla aika järjestellä sisäkanala talvikuntoon ja tsekata lämpölampun toiminta. Ihan pian pitää laittaa ovi yöksi kiinni ja lämpö päälle ja sitten kun lunta alkaa tulla, on kanojen aika muuttaa talveksi sisätiloihin.

Bruno saa puuronsa ja käyn vielä täyttämässä hevosten vesipaljun ja kannan lampaille ämpärillisen vettä. Kissat ja koirat pyörivät pihassa ja tulevat kanssani sisään kun kaikki on hoidettu. On aamukahvin aika.