Tänään minä täytän neljäkymmentä (40) vuotta. Siinä on jo aikalailla monta vuotta ihmisen elämää. Neljäkymmentä tuntuu jotenkin liian suurelta luvulta minulle. Sisälläni asuu vieläkin ilkikurinen, herkkänahkainen, poukkoileva pieni tyttö, jonka on vaikeaa käsittää olevansa neljäkymmentä.
Neljäkymmentävuotiaana olen asunut viidessätoista kodissa ennen tätä kuudettatoista, joka tuntuu kodilta, jota kohti olen kulkenut.
Neljäkymmentävuotiaana olen saanut olla jo 13 vuotta ja 6 kuukautta äiti. Elämäni kaksi suurinta asiaa ovat tyttäreni ja poikani, viisaat ja hienot olennot, jotka ovat kasvattaneet minua vähintään yhtä paljon, kuin minä heitä. Omieni lisäksi olen saanut olla äitinä kahdelle lapselle, jotka eivät ole minun. Rakastaa toisten äitien lapsia lainaksi.
Neljäkymmentävuotiaana olen työskennellyt ratsastusleirin emäntänä (ensimmäinen oikea kesätyöni, tiskasin miljoona tuntia ja kokkasin yhtä monta), puhelinmyyjänä (oikeasti!), mallina (minulla oli liikaa mielipiteitä ja liian pehmeä luonne, niin ja turhan kurvikas vartalo =vuosien traumat), näyttelijänä, tapahtumasuunnittelijana, lavastajana, kuvaussihteerinä, rekvisitöörinä, puvustajana, stylistina, kuvausjärjestäjänä, tuotantokoordinaattorina, juontajana, visuaalisena suunnittelijana, tuottajana, luennoitsijana, neulesuunnittelijana, päätoimittajana, toimittajana, kustantajana, kirjantekijänä, vaatesuunnittelijana, lankakauppiaana ja kädentaito-opettajana. Ainakin. Saattaa olla että unohdin jotain. Yhtä kaikki, olen tehnyt paljon asioita. Olen ollut burn outin partaalla ensimmäistä kertaa kaksikymppisenä ja viimeistä kertaa tänä keväänä.
Elämässäni on aina ollut eläimiä. Ensimmäinen oli Josefiina-marsu. Josefiinaa seurasi kaneja, rottia, hiiriä, kissoja, koiria, gerbiilejä, lampaita, possu, ja lopulta kaksi omaa hevosta. Olen ratsastanut 30 vuotta (no, välissä oli harvempia vuosia), juossut maratonin, laskeutunut köydellä stadionin tornista ja kiipeillyt vuorilla. Olen sukeltanut luolissa ja riutoilla, Olen astangajoogannut, tanssinut, kiipeillyt seinillä, ajanut liian jyrkkää rinnettä maastoautolla. Olen meditoinut, paastonnut, ollut kaalikeittodieetillä (kukapa ei…) Olen eläytynyt kymmeniin ja kymmeniin rooleihin, lukenut tuhansia kirjoja, neulonut määrättömiä tunteja. Olen Istunut talojen katoilla (silti pelottaa kun omat lapset kiipeilevät), luovuttanut monta litraa verta, tehnyt elintenluovutustestamentin ja eronnut kirkosta.
Olen käyttänyt aivan liian paljon aikaa ulkonäköni puutteiden murehtimiseen, epävarmuuteen ja siihen, että olen epätoivoisesti yrittänyt kelvata kaikille. Olen käynyt Mensan testissä todistaakseni etten ole tyhmä (en ollut). Olen mennyt kerran naimisiin ja eronnut. Olen kaatunut monesti rähmälleni ja noussut lopulta aina ylös (taipuvaista ja vahvaa sorttia). Olen sairastanut syövän ja selvinnyt siitä. Olen ollut hukassa. Olen rakastanut. Olen surrut ja olen halunnut kuolla. Olen ollut itseäni kohtaan aivan liian ankara. Olen rääkännyt kehoani ja mieltäni. Olen käynyt reunalla monta kertaa. Olen pelännyt.
Neljäkymmentävuotiaana elämässäni on ollut miehiä ja naisia joita olen rakastanut syvästi. Olen saanut kohdata ihmisiä jotka ovat tulleet jäädäkseen ja ihmisiä, jotka ovat olleet vain käymässä. Kaikki ovat jättäneet jälkensä minuun.
Olen kiukutellut, raivonnut. Olen ollut epäoikeudenmukainen ja äkkipikainen. Olen tullut petetyksi ja jätetyksi. Olen jättänyt. Olen tehnyt moraalisesti arveluttavia tekoja. Olen ollut liian kiltti. Olen nauranut pissat housuun. Olen jakanut salaisuuksiani ja pitänyt sellaisia. Olen ollut ehdoton. Olen kulkenut omaa polkuani, vaikka se on tuntunut välillä järjettömältä. Olen aina suojellut rakkaitani leijonan lailla. Olen purrut hammasta ja ollut loputtoman sitkeä. Olen oppinut luopumaan ja luovuttamaan.
Neljäkymmentä vuotta olen elänyt tunne, sydän ja intuitio edellä. Tänään tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan. Olen neljäkymmentävuotias. Olen virranjakajavaiheessa. Olen vasta löytänyt itseni. Oppinut riittämään itselleni. Olen velkaantunut, mutta minulla on oma koti, ja ympärilläni hyviä ihmisiä. Elämässäni on paljon rakkautta. Minussa on paljon rakkautta. Olen onnekas ja onnellinen.
Aion tehdä seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana vähintään yhtä paljon asioita, kuin edellisten. Ehkä törmäilen ja sekoilen vähemmän.(Tai sitten en, olenhan poukkoilevaa sorttia…) Ainakin tiedän selkeämmin minne olen menossa.
Syyskuussa minusta tulee opiskelija. Pakkaan paperit, kynät, hiilet ja maalit reppuuni. Aloitan kolmen vuoden taideopinnot tullakseni vielä hiukan enemmän minuksi.
Rönnin tila 