Neljäkymmentä

  

Tänään minä täytän neljäkymmentä (40) vuotta. Siinä on jo aikalailla monta vuotta ihmisen elämää. Neljäkymmentä tuntuu jotenkin liian suurelta luvulta minulle. Sisälläni asuu vieläkin ilkikurinen, herkkänahkainen, poukkoileva pieni tyttö, jonka on vaikeaa käsittää olevansa neljäkymmentä.

Neljäkymmentävuotiaana olen asunut viidessätoista kodissa ennen tätä kuudettatoista, joka tuntuu kodilta, jota kohti olen kulkenut.

Neljäkymmentävuotiaana olen saanut olla jo 13 vuotta ja 6 kuukautta äiti. Elämäni kaksi suurinta asiaa ovat tyttäreni ja poikani, viisaat ja hienot olennot, jotka ovat kasvattaneet minua vähintään yhtä paljon, kuin minä heitä. Omieni lisäksi olen saanut olla äitinä kahdelle lapselle, jotka eivät ole minun. Rakastaa toisten äitien lapsia lainaksi.

Neljäkymmentävuotiaana olen työskennellyt ratsastusleirin emäntänä (ensimmäinen oikea kesätyöni, tiskasin miljoona tuntia ja kokkasin yhtä monta), puhelinmyyjänä (oikeasti!), mallina (minulla oli liikaa mielipiteitä ja liian pehmeä luonne, niin ja turhan kurvikas vartalo =vuosien traumat), näyttelijänä, tapahtumasuunnittelijana, lavastajana, kuvaussihteerinä, rekvisitöörinä, puvustajana, stylistina, kuvausjärjestäjänä, tuotantokoordinaattorina, juontajana, visuaalisena suunnittelijana, tuottajana, luennoitsijana, neulesuunnittelijana, päätoimittajana, toimittajana, kustantajana, kirjantekijänä, vaatesuunnittelijana, lankakauppiaana ja kädentaito-opettajana. Ainakin. Saattaa olla että unohdin jotain. Yhtä kaikki, olen tehnyt paljon asioita. Olen ollut burn outin partaalla ensimmäistä kertaa kaksikymppisenä ja viimeistä kertaa tänä keväänä.

Elämässäni on aina ollut eläimiä. Ensimmäinen oli Josefiina-marsu. Josefiinaa seurasi kaneja, rottia, hiiriä, kissoja, koiria, gerbiilejä, lampaita, possu, ja lopulta kaksi omaa hevosta. Olen ratsastanut 30 vuotta (no, välissä oli harvempia vuosia), juossut maratonin, laskeutunut köydellä stadionin tornista ja kiipeillyt vuorilla. Olen sukeltanut luolissa ja riutoilla, Olen astangajoogannut, tanssinut, kiipeillyt seinillä, ajanut liian jyrkkää rinnettä maastoautolla. Olen meditoinut, paastonnut, ollut kaalikeittodieetillä (kukapa ei…) Olen eläytynyt kymmeniin ja kymmeniin rooleihin, lukenut tuhansia kirjoja, neulonut määrättömiä tunteja. Olen Istunut talojen katoilla (silti pelottaa kun omat lapset kiipeilevät), luovuttanut monta litraa verta, tehnyt elintenluovutustestamentin ja eronnut kirkosta.

Olen käyttänyt aivan liian paljon aikaa ulkonäköni puutteiden murehtimiseen, epävarmuuteen ja siihen, että olen epätoivoisesti yrittänyt kelvata kaikille. Olen käynyt Mensan testissä todistaakseni etten ole tyhmä (en ollut). Olen mennyt kerran naimisiin ja eronnut. Olen kaatunut monesti rähmälleni ja noussut lopulta aina ylös (taipuvaista ja vahvaa sorttia). Olen sairastanut syövän ja selvinnyt siitä. Olen ollut hukassa. Olen rakastanut. Olen surrut ja olen halunnut kuolla. Olen ollut itseäni kohtaan aivan liian ankara. Olen rääkännyt kehoani ja mieltäni. Olen käynyt reunalla monta kertaa. Olen pelännyt.

Neljäkymmentävuotiaana elämässäni on ollut miehiä ja naisia joita olen rakastanut syvästi. Olen saanut kohdata ihmisiä jotka ovat tulleet jäädäkseen ja ihmisiä, jotka ovat olleet vain käymässä. Kaikki ovat jättäneet jälkensä minuun.

Olen kiukutellut, raivonnut. Olen ollut epäoikeudenmukainen ja äkkipikainen. Olen tullut petetyksi ja jätetyksi. Olen jättänyt. Olen tehnyt moraalisesti arveluttavia tekoja. Olen ollut liian kiltti. Olen nauranut pissat housuun. Olen jakanut salaisuuksiani ja pitänyt sellaisia. Olen ollut ehdoton. Olen kulkenut omaa polkuani, vaikka se on tuntunut välillä järjettömältä. Olen aina suojellut rakkaitani leijonan lailla. Olen purrut hammasta ja ollut loputtoman sitkeä. Olen oppinut luopumaan ja luovuttamaan.

Neljäkymmentä vuotta olen elänyt tunne, sydän ja intuitio edellä. Tänään tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan. Olen neljäkymmentävuotias. Olen virranjakajavaiheessa. Olen vasta löytänyt itseni. Oppinut riittämään itselleni. Olen velkaantunut, mutta minulla on oma koti, ja ympärilläni hyviä ihmisiä. Elämässäni on paljon rakkautta. Minussa on paljon rakkautta. Olen onnekas ja onnellinen.

Aion tehdä seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana vähintään yhtä paljon asioita, kuin edellisten. Ehkä törmäilen ja sekoilen vähemmän.(Tai sitten en, olenhan poukkoilevaa sorttia…) Ainakin tiedän selkeämmin minne olen menossa.

Syyskuussa minusta tulee opiskelija. Pakkaan paperit, kynät, hiilet ja maalit reppuuni. Aloitan kolmen vuoden taideopinnot tullakseni vielä hiukan enemmän minuksi.

 

 

 

 

Kuumaa

  

Heinäkuiset hellepäivät sujuvat Rönnissä maltillisella tahdilla. Kissat ja koirat retkottavat kuka missäkin, hevoset seisovat pihaton viileydessä ja samassa paikassa lampaat loikoilevat nurkassa märehtimässä. Possulla on viileä pesä talon nurkalla kukkapenkissä (huoh). Kanat jaksavat parhaiten aurinkoa, mutta käyvät sisällä turvekylvyssä usein. Ihmiset vetelehtivät kaikenlaisten puuhien välillä kuka missäkin. On liian kuuma maalata ovia tai punamullata tallin seiniä. Kaikki fyysinen työ käy voimille, joten tauot ja jatkuva veden kittaaminen ovat olennainen osa päiviä. Nälkä ei tule ennen iltaa, joten päivällä syödään hedelmiä ja jätskiä.

Illan tullen viilenee sen verran, että pihaton edustalle on rakentunut harjauspuomi vanhasta sähkötolpasta ja tallin ylisille kaide isoon oviaukkoon. Ylisen raivaus edistyy pikkuhiljaa. Romut ja puutavara siirtyvät paikasta toiseen, lattia alkaa paljastua vanhan heinän ja tomun alta ja mielessäni hahmottuu jo keskilattialle tuleva pitkä pöytä tuoleineen ja yläpuolelle ripustettava hehkulamppuroikka. Riippumatto laitettiin parhaalle paikalle heti alkajaisiksi, tietenkin. Eilen kannettiin kolmas heinäkuorma latoon, missä nyt on talven varalle heinää arviolta tammikuun loppuun asti. Hikisen heinäurakan jälkeen heitettiin koko jengi vaatteet yltä ja kasteltiin toisiamme jääkylmällä letkuvedellä juosten, kirkuen ja nauraen. Aikuiset ja lapset yhtä lailla. Kesän parhaushetkiä.

Yöjalassa

  

Rönnin kaikkien rakennusten katot, rännit ja ovet ovat vihreitä. Hieman eri sävyisiä, vaihdellen myrkynvihreästä kirkkaamman vihreään, mutta siis vihreitä. Sipoolainen tapa näyttää olevan, sillä vihreitä ovia tulee vastaan siellä täällä (tai sitten paikallisesta rautakaupasta on vihreää maalia saanut aikanaan halvalla…)

Vihreä katto punamultaisessa talossa vielä jotenkin menettelee, tai ovet menisivät jos katot olisivat vaikka mustia. Minulla kuitenkin on lähes pakkomielteinen kuva päässäni mustista ovista. Punamultaisessa rakennuksessa valkoiset pielet ja mustat ovet tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta. (Paitsi asuinrakennuksessa voisi olla vaikka siniharmaa ovi, mutta kun ei voi, koska kaikki VIHREÄ.)

Pidän siis vihreästä. En vaan tässä määrin. Niinpä aikani ovia tuijoteltuani marssin maalikauppaan ostamaan pöntön mustaa öljymaalia (Öljymaali on ainoa oikea valinta ennestään öljymaalattuihin pintoihin.)

Ehti tulla ilta, ennenkuin pääsin maalaushommiin ja äkillisen tarmonpuuskan vallassa tartuin myös sorkkarautaan. Rönnin ulko-ovi kun on jossain vaiheessa paneloitu (ehkä 60-luvun lopulla), ja hilseilevän maalin lisäksi kyytiä sai päälimmäinen paneelipinta. Alta löytyi tervapaperi ja sen alta maalaamaton puupinta. Sievä kolmepeilinen ovi siis. Järkisyistähän ovea tietenkin on lisäeristetty, eikä purkamisessa siinä mielessä ollut tolkun hiventäkään, mutta hei, aina ei tarvitse ollakaan. (Laitan talveksi kuistin puolelle paksun oviverhon lisäeristeeksi.) Teräsharjaa ja -lastaa hieman ovelle näytettyäni ja nytpttyäni loput naulat (en pakkeloinut reikiä), maalasin pinnan mustaksi. Ai sentään, kuinka tyydyttävä iltapuhde.

Sängyssä peiton alla nuuhkin sitten vienoa öljymaalin tuoksua ja luin Katja Ketun Kätilöä. Karmistuttavan koukuttava kirja. Roisi, lihallinen, ahdistava, kammottava ja todella hieno kirja. Nukahdin. Sitten heräsin. Kello oli 03.50. Ihmettelin aikani ja yritin nukahtaa. Lopulta napsautin lukuvalon päälle ja tartuin kirjaan. Luin siltä seisomalta makaamalta koko opuksen ja lopettaessani kello oli kuusi. Päässäni velloi väkevä tarina, ihmiskohtalot ja sodan epäoikeudenmukaisuus. Ulkona leijui aikaisen aamun usva, lauma laidunsi tyytyväisenä omenapuiden alla ja Rauha-kukko aloitti aamukiekaisujaan. Arkiaamuna olisin noussut ja aloittanut päivän. Nyt nousin vain tehdäkseni voileipiä ja palatakseni petiin. Makoisat unet sainkin ja nyt tässä ihmettelen, että mihin se aamupäivä oikein katosi.