Terapianeule

Neulon paljon ja koitan myös laajentaa sekä väri- että mallivalikoimaani lakkaamatta. Jotenkin sitä vaan tarttuu toistuvasti saman sävyisiin lankoihin, niihin tiettyihin väreihin. Omasta lankakaapistani näyttää juuri nyt löytyvän paljon keltaisen sävyjä ja harmaita. Vihreille on ihan oma hylly, sillä niitä on kaikkein eniten, sen sijaan punaisia, violetteja ja sinisiä on todella vähän. Myös musta on paitsiossa, vaikka käytän eniten mustia neuleita. Musta vaan on raskasta neulottavaa ja etenkin hämärässä.

Neuloessa kaikella on merkitystä. Langan värillä tietenkin, mutta myös sen vahvuudella, tekstuurilla, tuntumalla juoksevuudella. Puikotkin vaikuttavat neulomiseen yllättävän paljon. Omat puikkoni ovat kaikki puisia. Neulon impulsiivisesti ja intuitiolla ja se on myös syy siihen, että en tee tilaustöitä. Neulomuksen valmistumisesta kun ei koskaan voi olla ihan varma. Pitää olla oikea fiilis.

Viimeaikoina olen aloittanut lakkaamatta uusia neuleita. Villasukkia ja pipoja saan valmiiksi nopeasti, mutta isommat neulomukset saattavat jäädä puikoille makoilemaan pitkiksikin ajoiksi. En ota siitä stressiä. Olen jo oppinut, että neule valmistuu jos valmistuu ja jos sen on tarkoitus valmistua. Joskus se tarkoitus täyttyy vasta vuoden korissa odottelun jälkeen.

Väreistä vihreä on ikuinen terapiavärini. On hämmästyttävää, millä vauhdilla luovan neulomisen tekniikalla valittu korillinen vihreitä alkaa saada muotoa. Neulon itselleni terapiavillapaitaa, joka käsieni läpi soljuessa tuntuu rauhoittavan mieltä. En vielä tiedä ihan tarkkaan minkälainen siitä tulee, sen näyttäköön aika ja intuitio.

Niittokonejengi

Rönnin oma laidunniitty on jo aikaa sitten kaluttu puhtaaksi ja oma peltotilkkumme on tämän kesän poissa pelistä, sillä siihen kylvettiin heinä, jonka pitää saada rauhassa kasvaa ja vahvistua. Mielenkiintoista seurata muuten, kuinka lannoittamaton peltotilkkuni kasvaa aikalailla epätasaisemmin ja villimmin (= mukana on kaikenlaista muutakin kasvia) kuin ympärillä viheriöivät, teholannoitetut viljelyspellot. Siinäpä luomuuntuu ja niittyyntyy rauhassa. Pian saan lauman naapurin heinäpellolle loppukesäksi laiduntamaan, mutta sitä ennen pitää keksiä kaikenlaista, jotta ei tarvitsisi pelkän kuivaheinän varassa elellä.

Olen säästellyt omenatarhan aluetta hevosilta ja lampailta, koska luomuniittojengi popsii mennessään kaiken muunkin, kuin sen mitä saisi. Vanhat marjapensaat ovat kuitenkin tosi kituliaita, joten päätin niittämisen sijaan lopulta aidata omenatarhan alueen popsittavaksi. Paarmat pitävät ahmimisen kurissa päiväsaikaan (sisällä hämärässä on mukavampi olla), mutta illalla suuntaa niittojengi yövuoroon. Omenapuiden alla on mukava laiduntaa, kun samalla voi antaa oksien raaputtaa selkää ja ohimennen kyhnyttää kylkeään runkoa vasten.

Aitaushommissa minulla on kolmen assarin tiimi aina kannoilla: Bruuno, Mörkö ja Frida seuraavat mukanani pihan askareissa ja ”auttavat” minkä ehtivät. Bruuno siirtyy välillä laitumen puolelle lampaita hätyyttelemään ja palaa sitten pyytämään rapsutusta tai muuten vaan tutkimaan tilannetta. Eilen maattiin hetki vieretysten tuossa nurmikolla. Annettiin auringon lämmitellä.

Kaikki tämä vihreys on niin kaunista, etten osaa sitä edes kunnolla sanoiksi pukea. Rakastan tätä maisemaa, peltoja ja metsiä, hiekkatietä ja hiljaisuutta. Pidän kovasti näistä arkisista askareista, aitaamisista, ruokkimisista ja rakentamisesta. Mieleni tarvitsee hyötytekemistä.

Illan viiletessä lähdettiin Poikaipanan kanssa vielä ratsastusretkelle. Samoiltiin kaikessa rauhassa metsäpolkuja ja juteltiin niitä näitä. Iso hevonen ja pieni poika on jotenkin liikuttava yhdistelmä. Viima kuuntelee tarkasti pienen ratsastajan ohjeita ja kulkee tasaisen kärsivällisesti eteenpäin.